Method acting

En ole koulussa. Taaskaan. Enkä ole ollut oikeastaan moneen päivään. Mitä olen sitten tehnyt? Rehellisesti sanottuna en mitään. Nukkunut, kuunnellut emoindieitkuviilsangs-musiikkia, dataillut, tilannut nettikaupasta telkkarin, tuijottanut seinää ja nukkunut vähän lisää. Ja syönyt. Hyi hyi. Ai niin, olihan minulla synttärit tuossa viime lauantaina. Tanssittiin DTM:ssä pilkkuun asti kivan kaveri tms -porukan kanssa ja oli ihan hauskaa. Sen yhden vuorokauden voi aina kestää feikkaamalla ja hymyilemällä vaikka oikeasti tekisikin mieli mennä nurkkaan itkemään. Siitä elämäni onkin nämä pari viime viikkoa koostunut. Olen ihku ja iloinen ja elämäni kunnossa aina kun joku muu on näkemässä, mutta odottakaas kun minut päästää yksin pimeään huoneeseen. Itkua, viiltelyä, liikaa syömistä ja oksentamista ja edellisestä johtunutta kylpyhuoneen viemärin tukkeutumista. Oliko kiva selittää äidille miksi suihku muuttui kylpyammeeksi jossa haisee pahalle? En tietenkään myöntänyt mitään.

Huoh. Onneksi olen nyt virallisesti aikuinen. Tuntuu jotenkin konkreettisemmalta, tai siis kun voin konkreettisesti hankkia työpaikan, pakata tavarani ja muuttaa pois täältä henkisen kontrollin ja niskaan hengittämisen tyyssijasta joka myös kotina tunnetaan.

Pää lyö tyhjää. Oli muistääkseni vielä paljon kirjoitettavaa, viime päivityksestä kun on kulunut jonkin aikaa. Ai niin, lääkkeet. LÄÄKKEET!! Otanpas sen Cipralexin nyt niin en unohda.

How are you? Fine, fine, as always..

Eilen oli harvinaisen kamala päivä. Söin liikaa ja itkin. Illalla puhuin äidilleni kaikesta ja itkin lisää. Äiti-parkakin taisi itkeä. Minun sekoiluni ajaa jo valmiiksi sekaisin olevan perheenikin vielä enemmän sekaisin. Aiemmin päivällä päätin olla oikeasti ensimmäisen kerran rehellinen rakkaalle terapiahenkilölleni ja kertoa kunnolla, valehtelematta ja vähättelemättä kaikista hulluista, irrationaalisista ja sekavista itsetuhoajatuksistani, mikä ei loppupelissä osottautunut kovinkaan hyväksi ideaksi. Itkin taas ja jouduin puhumaan itseni pois pussista osastolle joutumisen suhteen. En ole koskaan ollut minkäänlaisella osastolla, vaikka sellaista on minulle useampaan kertaan ehdoteltukin. Enhän minä voi joutua osastolle. Osastolle, joka on täynnä ihmisiä, joilla on oikeita ongelmia, BMI 10-luurankoja ja masentuneita, joilla on takanaan kymmenen itsemurhayritystä ja kädet täynnä syviä viltelyarpia. Enhän minä, joka olen ensin epäonnistunut elämässäni hyvänä ihmisenä ja sen jälkeen huonona, voi viedä kallista ja valtion varoja kuluttavaa laitospaikkaa joltain, joka oikeasti sitä tarvitsisi. 

Olen epäonnistunut, epämääräinen epäihminen. Epäonnistunut masentunut ihminen enkä edes kunnolla syömisongelmainen. Minähän syön (liikaakin), käyn koulussa (yleensä, en tänään, enkä oikeastaan eilenkään), pääsen aamulla sängystä ylös, käyn terapiassa, otan lääkkeeni ilman riskiä yliannostuksesta (vaikka on sekin käynyt mielessä), en viiltele (paljoa, mitä nyt eilen vähän ja ennen sitä vielä vähemmän joskus yläasteella) koska en osaa enkä uskalla ja pelkään kipua sekä inhoan veren siivoamista, niin että minullako muka ongelma? Ja kaiken lisäksi olen kaikkien mahdollisten lääkärin suorittamien ja analysoimien verikokeiden, testien ja mittaustulosten perusteella fyysisesti täysin kunnossa, mitä nyt kuukautiset ovat vähän epämääräiset mutta se on kuulemma ihan normaalia. Jes, en ole kuin vain päästäni sekaisin ja sieltäkään en tarpeeksi hyvin tai huonosti. 

Olisi niin helppoa vain heittäytyä hulluksi, tehdä niin kuin huvittaa, juosta päin tiiliseinää, popsia bentsoja kuin pastilleja Läkerol-askista ja juoda tequilaa päälle, viiltää ranteensa auki tuntematta kipua eikä herätä koskaan siivoamaan sotkua. Mutta ei, minä en ole edes oikeasti masentunut kun vielä jaksan ajatella muiden ihmisten miellyttämistä ja tunteita ja yhteiskuntamme odottamaa suoriutumista. Samaa ikuista suorittamisen pakkoa, joka ajaa yhä useammat syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisuuteen. Suureellisesti voisin lopettaa angstisen paatokseni kliseiseen toteamukseen yhteiskuntamme suorittamiskeskeisyyden tuhoavuudesta, mutta koska en jaksa ajatella enää yhtäkään hienoa, tekotaiteellisesti muodostettua virkettä, lopetan tänne avautumisen ennen kuin se riistäytyy käsistä ja menen keittämään teetä ja raaputtelemaan rannettani lusikalla.

Hyvää päivänjatkoa.

To be continued

Näin jatkuu jännittävä elämäntarinani.

Tosiaan, lukion toisella eristäydyin jäljelläolevista kavereistani ja keskityin lähinnä angstaamiseen ja lenkkeilyyn. Marraskuussa muutimme Helsinkiin, ja samoihin aikoihin kyllästyin elämääni. En kuitenkaan vetänyt ranteitani auki, vaan hakeuduin hoitoon kouluterveydenhoitajan kautta. Tämä on varmaankin ollut elämäni paras eli ainoa hyvä päätös. Syyslukukauden aikana laihduin vain viitisen kiloa. Alitajuisesti olen aina omistanut verrattain hyvän itsesuojeluvaiston, joka on estänyt minua mm. viiltelemästä ja lopettamasta syömistä. Toki olen paastoillut pari päivää silloin tällöin ja raaputellut emokliseemäisesti ranteeni sisäpintaa partakoneenterällä, mutta mitään dramaattista ei ole vielä päässyt tapahtumaan. Kotioloissa olen aina jaksanut hymyillä ja feikata ja koulussakin olen onnistunut tähän asti pysyttelemään siinä kahdeksan ja puolen keskiarvossa. Peruskoulun päättötodistkseni keskiarvo oli 9.2, joten jonkinlaista opiskelumotivaation laskua on huomattavissa, mutta ei mitään hälyttävää. Tämä pätee muuhunkin elämääni. Olen aina ollut päällisin puolin kunnossa, iloinen ja pärjäävä, mutta pääni sisällä sekaisin kuin seinäkello.

Viime vuoden joululoma meni muistaakseni hyvin, kevätlukukauden alussa kävin kolme kertaa arviointikäynnillä ja kahdesti haastattelussa Helsingin nuorisopsykiatrisella polikliniikalla. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus ja hoitoni arvioitiin tarpeelliseksi mutta itsemurhavaaran puuttuessa ei kiireelliseksi. Näillä tapaamisilla olin kuitenkin tuttuun tapaani vähätellyt ongelmiani enkä ollut täysin rehellinen. Oman työntekijäni ja viikottaiset terapiakäyntini sain vähän ennen kesäloman alkua. Tässä vaiheessa aloin olla rehellisempi itselleni ja muille ongelmistani, ja diagnoosini vaihtui vakavaan masennukseen ja sen lisäksi sain jonkin epämääräisen syömishäiriödiagnoosin. Painoa minulta oli tähän mennessä pudonnut kymmenisen kiloa, ja syömiseni oli kieltämättä häiriintynyttä. Ennen syömishäröilyä painoindeksini oli 23.7 ja pidin itseäni lihavana. Alimmillaan painoindeksini on ollut 18.9 ja pidin silloinkin itseäni lihavana. Nykyään (eli syömisteni suunnilleen normalisoiduttua) samainen indeksi näyttää lukemaa 19.6, olen edelleen mielestäni lihava, mutta en jaksa keskittyä laihduttamiseen juuri nyt. Mistään vakavasta ei siis tässä suhteessa ilmeisesti ole koskaan ollut kyse. Mutta se painoista ja numeroista, äskeisen suklaalevyn ja lakupussin jälkeen en halua ajatella moisia asioita.

Palataan siis vammaisen elämäni nykyiseen tilaan. Viime kesäloma meni syömisvammailuja lukuun ottamatta verrattain hyvin, sain jopa muutaman uuden ystävän ja aloin puhua niinkutsutuista ongelmistani avoimemmin.

Kesäloman jälkeen menin lukion kolmannelle ja yritin käydä koulua kuin kunnon oppilas. Tähän mennessä perhesuhteissani oli tapahtunut jos jonkinlaista muutosta, mutta niistä ja perheestäni yleensä selitän joskus myöhemmin. Anygays, syksyllä kolmihenkinen perheemme muutti yhteen erään kaksihenkisen perheen kanssa toiselle puolelle helsinkiä kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan melko mukavaan parkettilattiaiseen asuntoon. Uuden viisihenkisen perheemme elämä näytti sujuvan mallikkaasti, minä en ollut suuremmaksi häiriöksi ja kaikki vaikutti niin kivalta kuin mielentilani antoi myöten (puhun siis subjektiivisesti omista kokemuksistani, en todellakaan terrorisoinut perheemme ilmapiiriä sekoiluillani, päin vastoin, olin aivan yhtä pirteä ja päällisin puolin kunnossa kuin yhtä ennenkin. Elämäni on aina ollut yhtä tekohymyä, mutta sen kääntöpuolesta ja pääni sisäisestä sekamelskasta tulen tulevaisuudessa kirjoittamaan Macbookini näppäimistö sauhuten).

Kunnes eräänä päivänä uusioperheemme 12-vuotias kuopus viilteli ranteensa auki melkein itsemurhayritykseksi kutsuttavalla tavalla ja päätyi pariksi viikoksi lasten akuuttipsykiatriselle osastolle. Hänellä oli omat, minusta täysin riippumattomat ongelmansa, mutta yleisen mielenlaatuni huomioon ottaen tunsin tapahtuneesta melkoista syyllisyyttä. Tässä vaiheessa jäljellä olevien kolmen luultavasti täysjärkisen perheenjäsenemme mielenterveys alkoi järkkyä, luultavasti eniten äitini, joka lähes yhdeksän vuotta joutui kuuntelemaan oman tyttärensä valituksia ja toiveita kuolemasta ja sitten kohtaamaan silmästä silmään toisen lapsen vastaavat tavoitteet. Syyllisyydentuntoni ja muun selittämättömän takia sulkeuduin entisestään, lopetin vastikään aloittamani äidilleni ja perheelleni avautumisen, ja terapiakäyntejäni lisättiin kahteen kertaan viikossa.

Nykyinen tilanteeni on siis lyhyesti sanottuna se, että olen oman itseni kanssa suuremmissa ristiriidoissa kuin koskaan, ja lisäksi perheemme yrittää pitää itseään kasassa katteettomien lupausten ja katkeamattoman tekohymyjen virran voimin.

Kirjoitan perheestäni, ystävistäni ja muusta verrattain surkeasta sosiaalisuudestani lisää joskus toiste.

Hups, unohdin tänään ottaa lääkkeeni. No samapa se, kohta on ilta. En ole liikkunut tänään mihinkään kotoa, istun sohvalla yöpaidassa mukailoisen perheeni hääriessä keittiössä ja jossain. 

Nälkä, vaikka olenkin tänään jo mainittujen lakujen ja suklaiden lisäksi syönyt vaikka mitä. No, läski kun olen niin menenpäs tästä syömään lisää. Om nom.

Tässäpä pieni loppukevennys:

Lolcats: I'm lovin' 'em.

And I'm not proud that nothing will seem easy about me

Tämä on järjestyksessä kolmas aloittamani blogi. Siitä huolimatta en ole kovinkaan kokenut bloggaaja (ai että inhoan tuota sanaa), joten turha odottaa liikoja.

Anyway, aloitin tämän blogin alunperin ajatuksenani kirjoittaa elämästä ja muusta paranemismyönteiseen sävyyn, löytää tie valaistukseen ja saada taivaalta satamaan suklaata joka ei lihota (insert some laughter here).
Mutta koska en osaa positiivisuutta sen enempää kuin mitään muutakaan, jätin sellaiset hömpötykset omaan arvoonsa ja sukelsin tyynesti omaan, tuttuun angstiini.

Blogin ulkonäkö ja luultavasti bannerikin tulee muuttumaan hurjasti tulevina viikkoina (en ole järin tyytyväinen kumpaankaan, pitää warettaa uudempi versio photoshopista ennen banneri kakkosen askertelua ja käyttää aikaa blogipohjien saloihin tutustumiseen).

Ja jos asia ei jo selväksi tullut, kirjoitan blogia siis vain itseäni varten. Toki lukijat ja varsinkin kommenit ovat aina tervetulleita, mutta koska säälittävä elämäni pyörii itsekkäästi vain oman napani ympärillä, en jaksa keskittyä ihmisten miellyttämiseen näin anonyymina internetin ihmeellisessä maailmassa. Toivottavasti-ei-niin-epätoivoinen yritykseni on siis pysyä täysin anonyymina, edelliset blogikokeiluni päättyivät ikävästi siihen, että eräät, joiden en olisi halunnut asioistani sen enempää tietävän, saivat selville identiteettini, mistä ei seurannut mitään erityisen mukavaa (lue: ahdistuin liikaa, kammosin mahdollisia sosiaalisia tilanteita ko. henkilöiden kanssa ja poistin mm. irc-galleriatunnukseni).

Unilääkkeet ja kellonaika alkavat jo vaikuttaa muutenkin köyhään ajatuksenjuoksuuni negatiivisesti, joten selitän nopeasti perusasiat ja aloitan oikean kirjoittelun huomenna tai joskus. Tästä taitaa kyllä tulla joka tapauksessa oikea megapostaus.

Seuraavat kuvailut ovat puoliksi omaa keittiöpsykologista pohdiskeluani, puoliksi erinäisten psykiatrisetien ja sairaanhoitajatätien diagnosoimia suuria totuuksia.

Olen aina ollut äänekäs ja huomiota herättävä lapsi. Ala-asteen opettajanikin sanoi, että elämäni tulisi luultavasti olemaan helpompaa kun olisin vanhempi, olin kai niin pikkuvanhakin ja aina oikeassa oleva muka-aikuinen. Vanhempani erosivat ollessani nelivuotias, ja olen nykyiseen lähes kahdeksaantoista ikävuoteeni mennessä asunut kolmessa ja puolessa kaupungissa ja muuttanut yhteensä kymmenen tai yksitoista kertaa. Lisäksi olen ollut noin neljässä eri päiväkodissa (joista en kylläkään muista juuri mitään), kahdella eri ala-asteella, kamalalla yläasteella ja tällä hetkellä sinnittelen lukiossa venyttäen opintojani neljään vuoteen lintsailemalla pakollisten kurssien tunneilta ja käymällä muutamalla jännällä taidekurssilla silloin kun huvittaa.

Ensimmäisen kerran päädyin psykiatriseen hoitoon jo ala-asteen kolmannella. Kuten sanottua, olin hankala ja temperamenttinen lapsi, joka herätti huomiota ihmisissä ja oli kaiken lisäksi muuttanut juuri toiselta puolelta Suomea erääseen pahamaineiseen kehä kolmosen ulkopuolella sijaitsevaan kaupungintapaiseen. Luvassa oli siis loistava tulevaisuus luokan nyrkkeilysäkkinä ja yleisenä syntipukkina.

Yläasteelle tultaessa olin kokenut luultavasti jo jonkinmoisia masennusoireita ja käynyt siis terapiantapaisessakin. Yläasteella kuolukiusaaminen paheni, vaikka olin valinnut koulun, jossa ei ollut juurikaan oppilaita edellisestä koulustani. Koska en alistunut perinteiseen koulukiusatun surkimuksen rooliin vaan tappelin vastaan kirjaimellisesti kynsin hampain, minut passitettiin tuhmana ja tottelemattomana tyttölapsena suoraan koulukuraattorin kautta nuorisopsykiatriselle polikliniikalle. Vihaisena teininä en tietenkään osannut tai halunnut ottaa opettajien ja psykologi-ihmisten tarjoamaa tukea vastaan ja kävin luultavasti yhteensä kahdessa tai kolmessa eri paikassa selittämässä niitä näitä muutaman kerran viikossa tai kuukaudessa. Tässä vaiheessa minua ei siis oltu diagnosoitu, lähinna omaa ymmärtämättömyyttäni kun en kertonut oikeastaan mitään järkevää, vaan jauhoin siitä kuinka luokallani terrorisoivat paskiaiset pitäisi lähettää hullujenhuoneelle eikä minua.

Tässä vaiheessa orastava masennukseni ja itsevihani purkautui siis verrattain lievästi ja lähinnä ulospäin, verbaalisesti ja yleensä muita ihmisiä kohtaan (ts. puolustukseksi kiusaajia vastaan). Itse en pitänyt itseäni sen enempää ongelmaisena, mitä nyt vain paskana ihmisenä joka vain aiheuttaa hankaluuksia ja on tiellä ja turha ja parempi kuolleena ynnä muuta sellaista. Oho, itseinhoni siis olikin jo aika mittavaa.

Yhdeksännen luokan keväällä kiusaaminen hellitti, pääsin haluamaani lukioon ja luulin jo että elämä hymyilisi minullekin. Pahin oli kuitenkin vasta edessä.

Lukion ensimmäisen luokan syyslukukauden ajan elin jonkinlaisessa huojentuneessa transsissa. Minullakin voi olla kavereita, mennä hyvin ja muuta mukavaa! Asiat eivät kuitenkaan aina ole sitä miltä näyttävät.

Jossain vaiheessa syys- ja kevätlukukauden taitteessa, en jaksa muistaa tarkalleen milloin, aloin erkaantua lukiossa tutustumistani ihmisistä. Vaillinaisten lapsuudenaikaisten sosiaalisten suhteideni vuoksi en oikein osannut hahmottaa teini-ikäisten julmaa ryhmien- ja parinmuodostushierarkiaa ja -järjestelmää, joten kelkasta tipahtaminen oli helpompaa kuin uskottekaan. Kevätlukukauden suoriuduin koulusta ja elämästä lähes ilman sosiaalista kanssakäymistä. Oli minulla yksi ystävä, mutta hänestä lisää joskus toiste. Ei kovinkaan mielenkiintoinen tapaus.

Lukion ensimmäisen ja toisen välisestä kesälomasta en muista näin suoralta kädeltä juuri mitään. Päivät vain ajelehtivat eteenpäin, mutta jaksoin vain hymyillä ja suorittaa. Lukion toiselle mennessäni masennusoireet syvenivät, kuvaan astui entistä suurempi itseinho ja syömishäiriönpoikanen.

Nyt nukahdan pystyyn, jännittävä tarina jarkuu huomenna.